Liittohallituksemme jäsen Vilma Jaatinen oli Bakussa Azerbaijanissa edustamassa Euroopan vihreitä nuoria COP29-ilmastokonferenssin ensimmäisellä viikolla. Konferenssin pääaiheena oli tänä vuonna ilmastotalous ja sen mobilisointi. Globaalin pohjoisen tehtävänä on maksaa suurempi osansa maiden yhteisbudjetista, jolla tuetaan ilmastokriisistä eniten kärsiviä ja mahdollistetaan varautumista.
En ole ollut mistään kaupungista suu auki, mutta Bakusta olin. Taksi lentokentältä ystäväni kotiin oli älytön. Öljyrahalla saa rakennettua niin kauniita ja hyvin valaistuja rakennuksia, että hetken jo pohdin poliittista suuntautumistani. Kaupungin elintaso- ja luokkaerot ovat kuitenkin selkeät ja alueet vaihtelevat paljon keskenään. Paikallisen ystäväni sanoin, Lana del Rey -core ja neuvostorealismi vuorottelevat katukuvassa.
Ystäväni vei minut seuraavana päivänä kaupungille, vietimme aikaa puistoissa ja kahviloissa. Puhuimme siitä, miten paikalliset nuoret navigoivat elämäänsä autoritaarisen hallinnon alla. Aktivisteja pidätetään herkästi ja pysyvien toimintaryhmien perustaminen on vaikeaa. Eurooppalaiset nuoret eivät usein tunnu täysin ymmärtävän kokouksen isäntämaan poliittista kontekstia ja sen asettamia vaatimuksia. Kokouksen sisäisten protestien mediahuomio vain kiillottaa kuvaa isäntämaasta demokraattisena valtiona. Todellisuudessa mielenosoitusten järjestäminen on hyvin vaikeaa konferenssiareenan ulkopuolella.
1. Päivä
Aamulla navigoimme itsemme konferenssibussien lähtöasemalle. Oikeaa pysäkkiä etsiessämme törmäsimme saman ongelman kanssa painivan yliopistotutkijaan USA:sta. Hän nimesi suurimmaksi huolenaiheekseen konferenssin epäonnistumisen jo ensimmäisellä viikolla. Sanat varjostivat viikkoamme, sillä tutkija tuntui olevan valitettavan oikeassa.
Osallistujamaiden paviljongit olivat lähes täysin viherpesua ja propagandaa maiden ilmastotavoitteista. Yritimme heti sisään päästyämme ottaa videoita Venäjän paviljongista, jossa oli näytillä Ukrainalle tunnusomaisia viljelyksiä. Yksi paviljongin vartijoista lähti kuitenkin peräämme videon kuvaamisen jälkeen, mutta jostain syystä hän tyytyi vain ajamaan meidät pois, eikä poistamaan klippiä puhelimestani. Sama tapahtui Israelin paviljongissa, kun työntekijät huusivat meille solvauksia tajuttuaan agendamme.
Pukeutuminen ei ole radikaalein tapa osoittaa mieltä, mutta matkaa valmistellessa sain inspiraation liimata sloganeita kiinni vaatteisiini. Vaikka YK:n kokouksissa ei ole pukeutumisetikettiä, tiesin rikkovani kyseisellä tempulla kokouksen sanattomia sääntöjä. Muutama turvamies pysäytti minut ja otti tietoni ylös, mutta en saanut vaatteistani mitään seuraamuksia. Pääsin jopa muutamaan lehtikuvaan ja aina televisiokameran nähdessäni jäin seisomaan sen eteen selkä linssiin päin. Koska tarkkailijapassilla ei saa virallista puheoikeutta neuvotteluissa, koin tärkeäksi ilmaista mielipiteeni jotain muuta kautta.
Yleensä kokouksen kahden ensimmäisen päivän aikana ei tapahdu protestien saralla juurikaan mitään, sillä World Leader Summitin aikana turvatoimet ovat tavallista kireämmät. Käytännössä osallistujamaiden johtajat kokoustavat rauhassa ja kaikki muut odottavat, että toiminta varsinaisesti alkaa. Muutenkin ensimmäinen viikko käydään alustavia, teknisiä neuvotteluita teksteistä ja toisella viikolla ne hiotaan poliitikkojen toimesta valmiiksi.
UNFCCC salli kuitenkin yllättäen 60 ihmisen aktion pääaulassa heti maanantaina. Virallinen teema oli ilmasto- oikeudenmukaisuus, mutta vesimelonin värisiä lakanoita katsoessa huomaa niihin kätkeytyvän merkityksen. COPin sisäisissä protesteissa pääsääntönä on, että yhtäkään maata, poliitikkoa tai YK:n elintä ei saa nimetä nimeltä, tai protesti keskeytetään välittömästi ja järjestäjä saa sanktioita. Lisäksi osallistujamäärä täytyy pitää visusti sovituissa rajoissa.
Climate Action Network eli CAN on kuitenkin tottunut YK:n sääntöihin. Eristimme virallisen protestialueen teipillä, jonka sisällä 60 ihmistä seisoivat. Muut jäivät alueen ulkopuolelle kylttiensä kanssa, ja vaihdoimme väkeä alueen sisällä tasaisin väliajoin, jotta saimme taukoja kameroiden edessä seisomisesta.
Loppuvaiheessa pidin lakanaa yhdessä äidin ja hänen lapsensa kanssa. Äiti rohkaisi väsynyttä lastaan nostamaan vielä kerran nyrkkinsä ilmaan ”maailman lasten puolesta”. Kehujen ansioista lapsi jaksoi mielenosoituksen loppuun asti. Kyseinen hetki tiivisti hyvin sen, mitä COP on aktivistinäkökulmasta.
Muut aktiot menivät viikon mittaan suurinpiirtein samalla kaavalla. Keskiviikkoaamuna suunnistimme Baku stadionin katsomoon suurten lakanakirjainten kanssa ja seisoimme kaksi tuntia globaalille pohjoiselle osoitetun PAY UP -viestin kanssa tuulisessa säässä. Lauantaina marssimme suureen neuvottelusaliin UNFCCC:n luvalla ilmaisemaan tyytymättömyytemme neuvotteluihin. Poistuimme salista suurena ihmisketjuna ja jäimme ulkopuolelle istumaan kylttiemme kanssa. Huutamisen ja taputtamisen sijaan meidän sallittiin hyräillä ja napsuttaa sormiamme TV-kameroiden edessä, mikä tuntui lähes naurettavalta tilanteen vakavuuden huomioon ottaen. Satuin kuitenkin istumaan ihmisketjussa työläisten oikeuksia puolustavan naisen viereen, jonka kanssa purimme turhautumistamme tilanteeseen jakamalla vähäiset eväämme. Tämän vuoden COP-areenaa on luonnehdittu aktivistitahoilta huomattavasti tiukemmaksi protestien järjestämisen suhteen verrattuna edellisvuosiin.
4. Päivä
Olimme etsimässä ilmaista ruokaa osallistujamaiden paviljongeista, kun katalonialainen tuttumme tuli luoksemme vauhdilla. ”Neuvotteluiden livestriimi on katkaistu! Tätä ei ikinä tapahdu ensimmäisellä viikolla! Tämä on epäonnistunut jo nyt!”, hän kuulutti meille jo viiden metrin päästä niin, että useammat päät kääntyivät meitä kohti. Myöhemmin kävi ilmi, että isäntämaa oli kutsunut Ranskaa kolonialistiksi, ja Ranska oli sen jälkeen keskeyttänyt neuvottelut ja vetänyt omat edustajansa pois. Ranska on Armenian suurin tukija tällä hetkellä.
Osuvasti juuri tilanteen jälkeen satuimme kulkemaan isäntämaan paviljongin ohi, joka ylpeästi mainosti viiniä vuoriston sota-alueen rypäleistä.
6. Päivä
Ennen kokousta useampi konkari varoitti, että COP-väsymys tulee iskemään voimalla meihin viikon aikana. Viimeisen päivän aamuna kolmen ihmisen delegaatiotamme vaivasi niin sanottu ”no thoughts” ja ”head empty”. Sanon tämän nyt suoraan; meitä vaivasi todella paljon se, että emme kokeneet saaneemme kovinkaan paljoa aikaan. Protesteihin osallistuminen on tärkeää ja ne saavat paljon mediahuomiota, mutta neuvotteluhuoneisiin niiden viesti ei tunnu kuuluvan tai näkyvän. Seuraamani neuvottelut olivat kiinnostavia, osittain jopa humoristisia, mutta niiden aikaansaama edistys on hyvin pientä. Esimerkiksi Gender and Climate- tekstin konsultaatiota seuratessani G77:n ja Kiinan edustaja totesi olevansa enemmän huolissaan bussiin kerkeämisestä, kuin tekstin loppuversiosta.
Meillä ei yksinkertaisesti ole planeettana aikaa tällaiseen vetkutteluun, ja sen näkeminen paikan päältä on äärimmäisen turhauttavaa.
Fossiililobbareiden määrä tässä konferenssissa on lähes kolmin- tai nelinkertainen ilmastoaktivisteihin nähden. Kävi ilmi, että esimerkiksi G7-ryhmään kuuluva Kanada antoi virallisia delegaatiopassejaan lobbareiden kaulaan. Myös neoliberalismin ote neuvottelupöydissä oli raapaisevan selvä. Degrowthista tai donitsitaloudesta kuulin puhuttavan ainoastaan neuvotteluiden ulkopuolella, usein nuoriso- tai tutkijaosallistujien suusta.
Viimeisenä päivänä tapasin Suomen vihreitä ja sain kuulla, että ympäristöministeri Mykkänen ilmaantuu paikalle vasta toisen viikon torstaina, kun lähes kaikki konsultaatio- ja kompromissitapaamiset ovat jo loppuneet. Myös esimerkiksi naapurimaamme Ruotsi otti suuren askeleen eteenpäin osallistumalla ilmastotoimien tukemiseen 760 miljoonalla dollarilla, kun Suomi on vähentänyt osuuttaan huomattavasti. Tällä hetkellä se on 60 miljoonaa. Suomi saikin Fossil of the day -protestissa epäkunniamaininnan ilmastotoimien jarruttamisesta.
Menisinkö COPiin uudestaan, jos sellainen tilaisuus tulisi taas eteeni? Kyllä, mutta suosittelen pitkää perehtymisaikaa ennen varsinaista kokousta. Ensimmäiset päivät kuluivat kontaktien saamisessa, toimintaryhmiin liittyessä ja kokouspaikan kartan hahmottamisen parissa. Loppuviikosta aloin jo ymmärtää, mikä on järkevää ajankäyttöä ja mikä ei. COP toimii kuin mikä tahansa muu kansainvälinen kokous, kontaktit ja fiksu ajankäyttö ovat kaiken A ja O. Kolmen viikon valmistautuminen ei vedä vertojaan niille, jotka ovat luoneet strategiaansa kaksi vuotta. Aktivisteja kuitenkin tarvitaan paikan päällä, koska muuten tilan vie usein fossiililobbari. Lisäksi koko maapalloa koskevan kriisin ratkaisuun tarvitaan kansainvälisiä sopimuksia, joiden laatimiseen COP on erinomainen tilaisuus, kunhan neuvottelut onnistuvat. Liika kyynisyys koko konferenssia kohtaan hyödyttää ainoastaan ilmastokriisiä.
Kokouksen tulokset
Farssihan sieltä tänä vuonna tuli, se oli osaltaan tiedossa jo etukäteen isäntämaan huonon johtamisen takia. Maiden kesken jaettava 300 miljoonaa dollarin budjetti mennessä on summana älyttömän alhainen ja heijastelee kokouksen alati kaoottista ilmapiiriä. Lisäksi ensimmäiset analyysit inflaation vaikutuksesta budjettiin vuoteen 2035 mennessä kertovat summan olevan todellisuudessa vielä tätäkin pienempi. Paikalla olleet aktivistit olivat yllättyneitä ja pettyneitä, kun tämä surkea budjetti meni läpi viimeisenä yönä.
Delegaatiomme edesottamuksia voi käydä katsomassa:
Instagramista @fyeg
TikTokista @youngeuropeangreens
Nopeat ajatukset
- Yleisesti ihmiset ovat todella ystävällisiä ja mukavia toisilleen. Kiireisille ja juokseville ihmisille annetaan väkijoukossa tilaa ja hienosti pukeutuneille ihmisille hymyillään ja tokaistaan kohteliaisuuksia.
- Alkuperäiskansojen intressien sisällyttäminen ilmastosuunnitelmiin on äärimmäisen tärkeää ja siinä COP tuntuu onnistuneen ainakin puheiden ja paneelien määrän kanssa. Aihe oli selvästi nostettu korkealle prioritettilistassa, oletettavasti Columbian biodiversiteettikokouksen voiton ansioista. Toisaalta osallistuin myös itse moniin kyseistä aihetta käsitteleviin paneeleihin.
- Ruoka on kokouspaikalla erittäin kallista. Majoituspaikassa kokkaaminen säästi huomattavasti aikaa ja rahaa.
- Kokouksesta löytyy vierailijoita joka lähtöön. Brasilialainen jalkapalloilija Ronaldinho oli paikalla edustamassa hyväntekeväisyysjärjestöään ja Taliban osallistui ensimmäisen viikon tiistaina käytyihin johtajaneuvotteluihin. Kumpiinkaan emme kahvijonossa törmänneet.
