Marinin hallituksen budjettiriihen aikana tietyt poliitikot esittivät huolensa hallituksen mahdollisista aikeista ylittää budjettikehys. Tämän pelättiin murtavan vuodesta 1991 käytössä olleen kehysmenettelyn, jossa hallitus päättää vaalikauden alussa katon valtion menoille. Kehysbudjetoinnin tarkoitus on ollut hillitä valtion menojen kasvua. Menettelyyn liittyy kuitenkin vakavia ongelmia, joiden vuoksi sitä olisi syytä tarkastella kriittisesti. Nykyisellään kehysbudjetointi rajoittaa talouspolitiikan vaihtoehtoja ja vaikeuttaa talouden rakenteiden uudistamista ympäristön kannalta kestävämpään suuntaan.
Nykyistä kehysmenettelyä perustellaan usein julkisen talouden kestävyydellä. On kuitenkin tärkeä muistaa, että se rajoittaa nimenomaan ainoastaan valtion menoja. Sen sijaan valtiontalouden tasapainon heikentämistä höveleillä veronalennuksilla se ei estä. Tämä luo budjetin laatimiseen epätasapainoisen asetelman, jossa ensisijainen väline talouden tasapainottamiseen ovat hyvinvointivaltiota heikentävät leikkaukset. Tämä korostuu varsinkin silloin, kun kehys uhkaa ylittyä yllättävien menojen vuoksi. Näin on käynyt myös Marinin hallitukselle. Tällöin kehyksissä pysyminen edellyttää leikkauksia, eikä sitä voi paikata veroja korottamalla. Valtiontalous muodostuu kuitenkin sekä menoista että tuloista, eikä sen kestävyyttä voi tarkastella pelkästään menojen kautta.
Jos valtiontalouden tasapainottamisessa leikkaukset ajavat lähtökohtaisesti veronkorotusten edelle, tasapainottaminen osuu kaikkein eniten pienituloisiin sekä hyvinvointivaltion palveluita kaikista eniten tarvitseviin ihmisiin, kuten lapsiin ja nuoriin. Samalla pelkästään menojen tuijottaminen rajoittaa mahdollisuuksia uudistaa talouden rakenteita ympäristön kannalta kestäviksi.
Ilmastokriisin torjumisen vaatimat rakenneuudistukset eivät onnistu vain valtion menoja uudistamalla. Suurin osa ympäristölle haitallisista tuista on verotukia, eli esimerkiksi verovapauksia, verovähennyksiä, ja alempia veroprosentteja. Toisin kuin suorat tuet, verotuet eivät näy kehyksessä, sillä ne luokitellaan menojen sijaan verotulojen menetyksiksi. Jos valtion menot uhkaavat ylittää kehykset, nykyinen kehysmenettely vaatii leikkaamaan mieluummin esimerkiksi palveluista tai sosiaaliturvasta, kuin ympäristölle ja talouden tehokkuudelle haitallisista verotuista.
Huomionarvoista on, että työ- ja elinkeinoministeriön arvion mukaan vain 11 prosenttia Suomen vuosittain jakamista yritystuista edistää uuden työn tai yritystoiminnan syntymistä. Tukia jaetaan vuosittain noin 4 miljardin euron edestä. Näistä tuista 3 miljardia on verotukia. Kyse on siis valtiontalouden kannalta varsin mittavasta kysymyksestä.
Kehysmenettely rajoittaa mahdollisuuksia panostaa Suomen tulevaisuuteen saastuttamisen tukemisen ja tehottoman toiminnan ylläpitämisen sijaan. Verotukia leikkaamalla ei voi siirtää rahaa vaikkapa koulutukseen tai mielenterveyspalveluihin ilman, että kehys ylittyy. Tällaiset siirrot eivät näy kehyksessä totuudenmukaisesti, sillä kehys ei kiinnitä lainkaan huomiota valtion tuloihin. Siirto näyttäytyy siis virheellisesti menojen lisäyksenä, vaikka tosiasiassa tuloja kertyisi vähintään yhtä paljon kuin menojakin.
Tehokkaat ilmastotoimet tähtäävät ennen kaikkea talouden rakenteiden kestävään ja reiluun muutokseen. Ilmastokestävästä toiminnasta ja päästöjen vähentämisestä pyritään tekemään aina taloudellisesti kannattavin vaihtoehto. Samalla tähdätään köyhyyden torjumiseen. Tavoitteena on siis juurikin sellainen laaja rakennemuutos, jota moni on Suomessakin peräänkuuluttanut. Monet ehdotetuista muutoksista ovat nimenomaan siirtoja – esimerkiksi leikkauksia ympäristölle haitallisista tuista, joiden vaikutuksia kompensoidaan määräaikaisesti kaikista pienituloisimmille suomalaisille. Tehottoman ja haitallisen toiminnan tukemisen sijaan voidaan panostaa esimerkiksi koulutukseen ja TKI-toimintaan, jotka ovat tutkitusti yksi tehokkaimmista tavoista kohentaa työllisyyttä ja yritysten mahdollisuuksia menestyä.
Reilu muutos kohti ilmastokriisiä torjuvaa Suomea voidaan siis tehdä niin, että muutos vahvistaa työllisyyttä ja valtiontaloutta. Iso osa ehdotetuista ilmastotoimista lisää tuloja huomattavasti enemmän kuin menoja. Tämä jää kuitenkin huomiotta kehysmenettelyssä, joka keskittyy valtion menojen tarkasteluun.
Nykyinen tapa neuvotella valtiontalouden tulevaisuudesta ruokkii virheellistä käsitystä, jonka mukaan ilmastotoimet olisivat ainoastaan kuluerä. Tosiasiassa moni ilmastotoimi säästäisi jopa satoja miljoonia euroja vuosittain. Pelkästään haitallisia verotukia karsimalla voidaan saavuttaa jopa miljardin euron vuosittaiset säästöt. Päästöjen vähentäminen voidaan siis tehdä myös niin, että samalla huolehditaan valtiontalouden kestävyydestä. Vain menoja tuijottamalla tämä ei kuitenkaan onnistu. Järkevämpi tapa päättää valtiontaloudesta huomioisikin tasapainoisesti päätösten vaikutukset paitsi menoihin, myös valtion tuloihin.