Talouskasvu liitetään usein kaikkeen hyvään – hyvinvointivaltion rakentamiseen, edistykseen, kehitykseen, köyhyyden ja nälänhädän lopettamiseen sekä yleisesti parempaan suuntaan menemiseen.
On totta, että talouskasvu on historiallisesti tuonut mukanaan monia hyviä asioita. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei olisi mahdollinen, ellei talous olisi viime vuosisadalla kasvanut. Talouskasvun ja hyvinvoinnin yhteys ei kuitenkaan tutkimustiedon valossa ole yksiselitteinen, eikä kaikki talouskasvu lisää hyvinvointia. Päinvastoin, talouskasvu voi olla tietyn pisteen jälkeen hyvinvoinnille jopa haitallista.
Tarvelähtöinen hyvinvointikäsitys
Näin alkuun lienee hyvä todeta, että hyvinvoinnin tutkimiseen ei ole yksiselitteistä mittaria, josta kaikki olisivat yksimielisiä. Hyvinvointi voidaan ymmärtää monella eri tavalla ja sitä voidaan mitata eri tavoilla.
Kohtuutalous lähtee vahvasti tarvelähtöisestä hyvinvointikäsityksestä. Siinä materiaalisen elintason merkitys nähdään lähinnä perustarpeiden tyydyttämisen kautta.
Olennaista on tarpeiden ja halujen erottelu. Tarpeisiin kuuluu esimerkiksi asioita kuten ruoka, vesi, suoja ja sosiaaliset kontaktit. Tarpeilla on joitain keskeisiä piirteitä: 1) ne ovat kaikilla ihmisillä pitkälti samanlaisia 2) ne eivät ole keskenään vaihdettavissa (esim. ruoan puutetta ei voi korvata vedellä), 3) on olemassa taso, joka riittää ja 4) niiden täyttymättömyys aiheuttaa merkittävää haittaa ihmiselle1. Perustarpeiden tyydyttämiseen riittäisi globaalisti vain 30 % nykyisin käytössä olevista luonnonvaroista2.
Halut puolestaan ovat asioita, jotka eivät ole välttämättömiä hyvinvoinnille. Niiden olennainen piirre on se, ettei mikään taso riitä, vaan kun edelliset halut on täytetty, tulee seuraavia haluja. Halujen täyttäminen ei merkittävästi lisää hyvinvointia. Kohtuutaloudessa halujen tyydyttäminen ympäristön kustannuksella minimoidaan, ja hyvinvointia lisätään täyttämällä kaikkien perustarpeet sekä luomalla mahdollisuuksia merkitykselliselle elämälle.
BKT:n ja hyvinvoinnin yhteys
Historiallisesti talouskasvu on ollut tehokas tapa lisätä hyvinvointia. Tilanteessa, jossa esimerkiksi ruokaa ei ole riittävästi, materiaalisen elintason nostaminen on kyennyt lisäämään hyvinvointia.
1900-luvun loppupuolella tilanne kuitenkin muuttui. Perustarpeet alkoivat länsimaissa olla pitkälti tyydytetty ja talouskasvu painottui vahvemmin halujen, ei tarpeiden tyydyttämiseen. BKT ei enää merkittävästi kyennyt lisäämään hyvinvointia. Yleisemminkin näyttää vahvasti siltä, että kun perustarpeet on tyydytetty, ei talouskasvu enää juurikaan pysty lisäämään hyvinvointia3.
Hyvinvointi on itseasiassa monella mittarilla laskenut. Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet, mikä tyypillisesti yhdistyy hyvinvoinnin heikkenemiseen. Suomessa nähdään mielenterveysongelmien kasvua, missä iso tekijä taustalla on paineiden ja vaatimusten lisääntyminen, kun talouskasvun nimissä tuottavuutta ja työtä yritetään lisätä keinoilla, jotka heikentävät hyvinvointia. Pitkällä aikavälillä ympäristönkustannuksella tapahtuva talouskasvu myös tuhoaa hyvinvoinnin edellytyksiä. Talouskasvun tavoittelu voi siis olla hyvinvoinnille jopa haitallista. Jatkuvan kasvun tavoittelu polttaa loppuun paitsi luonnon myös ihmiset.
Tähän liittyy myös Easterlinin paradoksi: vaikka valtion sisällä rikkaat voivat parhaiten, pitkällä aikavälillä keskitulojen kasvu ei lisää subjektiivista hyvinvointia4. Hyvinvointierot rikkaiden ja köyhien välillä tilanteessa, jossa perustarpeet on molemmilla tyydytetty, selittyvät pitkälti mahdollisuuksilla osallistua yhteiskuntaan suhteessa muihin yhteiskunnan jäseniin. Hyvinvointi ei siis juurikaan lisäänny kasvattamalla taloutta vaan jakamalla sitä entistä tasaisemmin.
Lisäksi olennaista on huomioida, ettei BKT ota huomioon sitä, millaista taloudellista toimintaa tapahtuu, vaan kuvaa pelkästään taloudellisen toiminnan mittakaavaa. Taloudellinen toiminta voi lisätä hyvinvointia, vähentää sitä tai olla juurikaan vaikuttamatta hyvinvointiin. Sokea kasvun tavoittelu jättää tämän huomiotta.
Kohtuutaloudella lisää hyvinvointia
Moni kohtuutaloustoimenpide on sellainen, joka voisi jopa lisätä hyvinvointia. Esimerkiksi tulo- ja varallisuuserojen tasaaminen, joka on kohtuutaloudessa olennaisessa osassa, lisäisi hyvinvointia ja tasaisi hyvinvointieroja eri ihmisten välillä.
Lisäksi kohtuutalouteen kuuluu olennaisesti vahva hyvinvointivaltio, riittävä perustulo ja kattavat peruspalvelut. Työaikaa lyhentämällä jaetaan työtä entistä tasaisemmin ja puretaan ylituotantoa. Näin pystytään lisäämään hyvinvointia ja purkamaan nyky-yhteiskunnan paineita ja vaatimuksia. Kohtuutaloudessa hyvinvointia ei lisätä materiaalisen kulutuksen kautta, vaan luomalla mahdollisuuksia merkitykselliselle elämälle.
Tie kohti hyvinvointia ei siis ole jatkuvan kasvun tavoittelu ja kasvuriippuvainen politiikka. Parempi tapa kestävän hyvinvoinnin tavoitteluun on yhdistää kulutuksen merkittävä laskeminen, työajan lyhentäminen, tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen ja vahvat hyvinvointivaltion palvelut.