Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho astui viime viikolla julkisuuteen kärjellä, jollaista ei Suomen politiikassa ole totuttu näkemään. Helsingin Sanomien artikkelissa Halla-aho myöntää tarpeen irtaantua fossiilisista polttoaineista ja siirtyä Venäjä-riippuvuudesta omavaraisuuteen ja fossiilittomuuteen perustuvaan energiajärjestelmään. Samaan hengenvetoon Halla-aho totesi, että “vanhasta maailmasta ei jää kovin monta kiveä kiven päälle” ja ilmoitti vastahakoisesti kannattavansa vihreää siirtymää.
Halla-aho on pitkän uran politiikassa tehneenä ja erityisesti perussuomalaisten puheenjohtajana kynsin ja hampain edistänyt “vanhan maailman” edustamia arvoja: konservatismia ja muutoshaluttomuutta. Tähän on yhdistynyt muuallakin Euroopassa ja maailmassa kasvanut oikeistopopulismi ja radikaali nationalismi, viime vuosina myös ilmastodenialismi.
Vaikka ilmastonmuutoksen uhkaan on tiedemaailmassa herätty jo vuosikymmeniä sitten, alettiin ihmisen aiheuttamaan lämpenemiseen suhtautua vakavammin vasta IPCC:n ensimmäisen raportin sekä muiden ilmastokokousten, kuten vuonna 1992 pidetyn Rio de Janeiron ympäristö- ja kehityskonferenssin myötä. 90-luvun alkupuoliskon kokouksia ovat seuranneet merkittävät virstanpylväät globaalissa ilmastokeskustelussa, mukaan lukien Kioton pöytäkirja, Pariisin ilmastosopimus vuonna 2015, Glasgow’n ilmastokokous viime vuonna sekä lukuisat IPCC:n raportit hälyttävine varoituksineen. Progressiiviset, ilmastokriisin uhan jo pitkään tunnistaneet puolueet ovat Euroopassa pyrkineet ottamaan nämä varoitukset päätöksenteon ytimeen ja yrittäneet muovata niin ilmasto-, energia- kuin talouspolitiikkaa ilmaston asettamiin raameihin.
Nuoretkin ovat pitäneet ilmastokriisistä ääntä. Toden teolla ilmastokriisi nousi keskiöön, kun Greta Thunbergin aloittama massiivinen ilmastoliike kipusi merkittävimpien sanomalehtien otsikoihin. Vuosia 2018 ja 2019 voisi kutsua ilmastokeskustelun huippuvuosiksi, joiden aikana päästiin lähelle todellista murrosta poliittisessa päätöksenteossa. Ilmastoliikkeen tuomista edistysaskeleista huolimatta nationalistinen oikeisto on ollut liikkeen suurimpia vähättelijöitä sen perustamisesta lähtien. Halla-aho on itse retoriikassaan jopa luonut narratiivia “IPCC:n raportin ympärille rakentuneesta itseruoskintakultista” ja ollut rakentamassa ilmastoliikettä ja tutkijoita kyseenalaistavaa rintamaa.
Ilmastokriisin väheksyminen on paitsi globaalisti, myös Suomessa yhdistynyt oikeistopopulismiin, maahanmuuttovastaisuuteen ja EU-kriittisyyteen. Ei ole kauan siitä, kun perussuomalaiset piti kovaa EU-vastaista meteliä tai siitä, kun puolueen presidenttiehdokkaana ollut Laura Huhtasaari julisti Fixitiä, ihannoi Donald Trumpin protektionistista talouspolitiikkaa ja ehdotti jopa Nobelin rauhanpalkintoa Trumpille. Yhteisiin arvoihin, keskinäiseen solidaarisuuteen ja sisämarkkinoihin perustuvaa liittoumaa, Euroopan unionia, vastustettiin äänekkäästi.
Ukrainan kriisi on osoittanut äärimmäisen tärkeäksi lähestulkoon kaiken, mitä Euroopan oikeistopopulistit ovat vuosien ajan kritisoineet. Olisiko meillä yhtä laajaa pakoterintamaa ilman EU:ta? Olisiko Ukrainalla lännen yksimielistä tukea miehityksen keskellä? Entä millaisen viestin Putinille olisi antanut se, jos kukaan ei olisi auttamassa Ukrainaa? Unionin yhtenäisyys on paitsi Ukrainan, myös Venäjän kanssa yli 1300 kilometriä rajaa jakavan Suomen kannalta korvaamattoman tärkeää. On selvää, että yhtenäinen Euroopan unioni kykenee kriisin keskellä toimimaan päättäväisemmin vapauden ja suvereenin valtion puolustamiseksi. Pakotteiden seurauksena laittoman miehityksen taloudelliset seuraukset Venäjän taloudelle ovat massiiviset ja Kremlin sisäpoliittinen kriisi syvenee. Venäjän makrotaloudessa tapahtuvien muutosten, erityisesti pakotteiden jatkuessa odotettavissa olevien voimakkaan inflaation ja työttömyysaallon myötä kansalaisten tyytymättömyys kasvaa ja Putinin asema tulee vääjäämättä horjumaan.
Euroopan asemaa heikentää riippuvuus Venäjän fossiilisesta tuontienergiasta. Koska Venäjä on Euroopan suurimpia energiantuojia, on selvää, että kestäviin energiamuotoihin siirtyminen ja fossiilisten polttoaineiden käytön lopettaminen vähentävät riippuvuutta Venäjästä. Euroopassa tätä Venäjä-riippuvuutta ovat kuitenkin olleet säilyttämässä erityisesti laitaoikeistoon kuuluvat puolueet, jotka ovat systemaattisesti pyrkineet jarruttamaan ilmastopolitiikkaa. Venäjän tuomaa fossiilienergiaa ostamalla eurooppalaiset valtiot ovat tukeneet Venäjän taloutta, sitä kautta välillisesti rahoittaneet Ukrainaan hyökkäävän maan sotilasmenoja ja olleet tukemassa politiikkaa, jonka nähdään nyt kiihdyttävän inflaatiota ja kurjistavan elintasoa ympäri Eurooppaa. Tilanne olisi eurooppalaisten valtioiden talouden kannalta mielekkäämpi, jos riippuvuutta fossiilisista polttoaineista olisi purettu voimakkaammin jo kauan ennen Ukrainan kriisiä. Tätä ovat ilmastoliike, tutkijat ja vihreät puolueet kaikkialla Euroopassa vuosikausia vaatineet.
Ehkä vanhasta maailmasta luopumiseksi tarvitaan käsin kosketeltava, jopa henkilökohtaiselta tuntuva uhka. Jotain, joka tapahtuu niin lähellä, ettei silmiä vain voi sulkea. Suomelle se on vuonna 2022 diktaattori naapurimaassa ja hyökkäyssota muutaman tuhannen kilometrin päässä. Ehkä sellaiset asiat, jotka valheellisesti vaikuttavat olevan vielä kaukana tulevaisuudessa – vaikka niiden merkittävyydestä olisi tiedemaailman keskuudessa vankka konsensus ja yhteinen vaatimus ryhtyä toimeen – eivät ole tarpeeksi voimakkaita signaaleja, jotta ajattelu muuttuisi perustavanlaatuisesti. Nyt kun energiapolitiikkaan ja ilmastokriisiin liittyy yhä selkeämmin uhkia lähialueen turvallisuudessa ja geopolitiikassa, myös Suomessa poliittiset mannerlaatat ovat onneksi liikkeessä, ja yhä useampi yhtyy näkemykseen siitä, että fossiilisista polttoaineista on pakko päästä irti.
Viimeistään nyt Euroopalla ja Suomella on velvollisuus purkaa riippuvuus Venäjästä ja torjua ilmastokriisiä tekemällä pysyvä muutos energiajärjestelmään. Kriisin keskellä Ukraina ei odota, mutta ei odota ilmastokaan.