Blogisarjan aiemmissa osissa on käsitelty sitä, miksi kohtuutalousmurros on välttämätön, mitä kohtuutalous tarkoittaa ja mitkä sen tavoitteet ovat. Olennaista on kuitenkin seuraavaksi keskittyä siihen, miten kohtuutalousmurrosta konkreettisesti voitaisiin lähteä toteuttamaan.
Alkuun lienee hyvä todeta, että kuva siitä, miten täysin kasvuriippumaton järjestelmä voisi toimia, ei ole vielä täysin selvä. Koko nykyinen järjestelmä on rakennettu kasvuolettaman pohjalle, ja jotta yhteiskunta saadaan pidettyä vakaana ja hyvinvointi turvattua kaikille ilman kasvua, täytyy monia asioita yhteiskunnassa ajatella uudestaan.
On kuitenkin paljon sellaisia toimenpiteitä, joita voitaisiin lähteä toteuttamaan vaikka heti. Tässä kirjoituksessa keskityn nimenomaan tällaisiin toimiin. Samalla tarvitaan edelleen paljon lisää tutkimusta ja laajempaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, miten talousjärjestelmä saadaan aidosti ja pitkällä aikavälillä toimimaan ilman kasvua.
Tasataan tulo- ja varallisuuseroja
Tällä hetkellä ylikulutus ja ympäristöhaitat ovat keskittyneet hyvin vahvasti rikkaimpiin maihin ja väestönosiin. Esimerkiksi varakkain kymmenys on vastuussa kahdesta kolmasosasta ja varakkain prosentti 20 prosentista ilmaston lämpenemisestä1. Ekokriisin pysäyttäminen vaatisikin erityisesti rikkaimpien väestönosien ympäristöhaittojen hillitsemistä. Rikkaimpien tulojen ja varallisuuden kohtuullistaminen voisi auttaa myös myös luksuskulutuksen vähentämisessä.
Erityisesti, kun yhtälöön otetaan mukaan hyvinvointi, muuttuu tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen ja rikkaimpien kulutuksen rajoittaminen vielä välttämättömämmäksi. Olemme tottuneet ajattelemaan, ettei kulutuksella ole ylärajaa, eli rikkaampien kulutus ei ole pois köyhemmiltä. Jos kuitenkin huomioidaan tarve vähentää kokonaiskulutusta merkittävästi, muuttuu hyvinvoinnin tuottaminen kaikille äärimmäisen hankalaksi ilman merkittävää tulo- ja varallisuuserojen tasausta.
Hyvän elämän edellytykset on mahdollista turvata kaikille globaalisti huomattavasti nykyistä pienemmällä luonnonvarojen kulutuksella2, mutta se vaatii resurssien jakautumista tasaisemmin. Pienemmät tulo- ja varallisuuserot helpottavat myös sosiaalisesti kestävää ympäristöhaittojen verotusta, kun kustannukset eivät kohdennu kohtuuttomasti pienituloisille rikkaampien jatkaessa ylikulutustaan.
Käytännössä tämä tarkoittaisi esimerkiksi reilun kokoisen varallisuusveron käyttöönottoa. Myös pääomatulojen verotusta tulisi kiristää huomattavasti ja pääomatuloverotuksen progressiota lisätä, sekä erityisesti isoimpien perintöjen verotusta kiristää. Samalla pitäisi ottaa käyttöön perustulo, jotta kaikille turvataan hyvän elämän edellytykset erityisesti tilanteissa, joissa esimerkiksi kulutusveroja kiristetään ympäristöhaittojen hillitsemiseksi.
Turvataan vahvat palvelut
Kohtuutalouden ytimessä on hyvinvoinnin turvaaminen pienemmällä luonnonvarojen kulutuksella, mikä tarkoittaa myös pienempää materiaalisen tuotannon määrää. Keskeinen haaste tälle on kuitenkin nykyisen talousjärjestelmän puitteissa se, että koska perustarpeiden tyydyttäminen maksaa (ja usein tyydyttämisen hinta vieläpä nousee esimerkiksi asumisen hinnan noustessa), pakottaa se yksilötasolla tekemään enemmän töitä ja lisäämään tarpeetonta tuotantoa, jotta on varaa maksaa perustarpeiden tyydyttämisestä.
Ilmiötä kutsutaan keinotekoiseksi niukkuudeksi (artificial scarcity). Se aiheuttaa yksilötasolla kasvupainetta sekä isossa kuvassa hyödytöntä tuotannon ja sitä kautta luonnonvarojen kulutuksen kasvua. Lähtökohtaisesti ekologisen kestävyyden näkökulmasta ja kasvuriippuvuuden purkamiseksi välttämättömät perustarpeet olisikin hyvä tyydyttää mahdollisimman pitkälle julkisesti tai rahatalouden ulkopuolella esimerkiksi paikallisesti.
Tämä tarkoittaa muun muassa maksutonta koulutusta ja vahvoja sote-palveluita. Asuntojen takaamisessa kaikille julkisen sektorin roolin tulee olla iso, ja kohtuuhintaisia asuntoja tulisi olla riittävästi. Myös tässä perustulo auttaa. Perustulossakin voi olla tosin huonosti toteutettuna riski kulutuksen lisääntymiselle, jos se mahdollistaa ylikulutuksen yhä suuremmalle joukolle ihmisiä. Tämän vaikutuksen hillitsemiseksi perustulon yhteydessä tulisi ottaa käyttöön ympäristöperusteisia kulutusveroja.
Vähennetään työaikaa ja jaetaan työtä tasaisemmin
Iso osa nykyisin tehtävästä työstä on ympäristölle haitallista ja hyvinvoinnin näkökulmasta hyödytöntä. Erityisesti ympäristölle haitallisessa tuotannossa on paljon työtä, joka pitäisi yksinkertaisesti jättää tekemättä. Kulutuksen laskeminen kestävälle tasolle tarkoittaisikin todennäköisesti palkkatyön määrän vähenemistä. Nykyjärjestelmässä tämä tarkoittaisi kuitenkin massatyöttömyyttä ja köyhyyden lisääntymistä.
Työllisyys on yksi kasvuriippuvuuden aiheuttaja. Pitkällä aikavälillä jos työn tuottavuus kasvaa, johtaa se joko talouden tai työttömyyden kasvuun. Toisin sanoen jos työaika pidetään samana ja tuottavuus kasvaa esimerkiksi teknologisen kehityksen seurauksena, edellyttää työttömyyden torjuminen talouden kasvua. Työllisyyden ja talouskasvun välillä on siis vahva yhteys ja työttömyyden vähentämisessä kasvulla on keskeinen rooli.
Näitä molempia ongelmia voitaisiin torjua vähentämällä työaikaa. Työtä tasaisemmin jakamalla voidaan turvata useammille työpaikat, vaikka työn määrä vähenisi.
Työajan lyhentäminen itsessään voi myös auttaa kulutuksen vähentämisessä, jos se johtaa tuotannon vähenemiseen. Tässä olennaista on kuitenkin huolehtia siitä, että tuotanto vähenee nimenomaan ympäristölle haitallisilla sektoreilla. Yksi keskeinen riski on myös se, että lisääntynyt vapaa-aika lisää mahdollisuuksia kuluttaa. Työajan lyhentäminen tulisikin yhdistää ympäristölle haitallisen kulutuksen rajoittamiseen, jotta vaikutukset kohdistuvat oikein.
Hillitään ylikulutusta
Kohtuutalouden keskeisin tavoite on kulutuksen laskeminen kestävälle tasolle. Tätä voidaan tehdä sekä sääntelyllä ja kielloilla että markkinapohjaisilla keinoilla. Aloitin tämän blogin kuitenkin muilla toimilla, sillä ilman rakenteellisempaa muutosta yhteiskunnassa ja talousjärjestelmässä kulutuksen laskeminen kestävälle tasolle on äärimmäisen hankalaa. Oikeastaan käytännössä mahdotonta tavalla, joka ei romuttaisi hyvän elämän edellytyksiä suurelta osalta ihmisistä.
Olennaista on kasvuriippuvuuden purkaminen, resurssien tasaisempi jakaminen ja tuotannon muuttaminen niin, että pienemmälläkin kulutuksella saadaan tuotettua hyvän elämän edellytykset. Vain näihin toimiin yhdistettynä riittävä kulutuksen rajoittaminen on mahdollista niin, ettei hyvinvoinnin edellytyksiä romuteta.
Kulutuksen rajoittamiseen voidaan käyttää monia erilaisia toimenpiteitä. Ympäristölle haitallisimpia kulutuksen muotoja tulee kieltää kokonaan (esimerkiksi yksityislentokoneet, lyhyet lennot, polttomoottoriautot, teollinen eläintuotanto) ja lineaaritaloudesta tulee siirtyä kiertotalouteen. Lisäksi ympäristöverotusta tai erilaisia ympäristövaikutusten kauppaamisen mekanismeja voidaan hyödyntää kulutuksen vähentämisessä. Myös mainonnan rajoittamisella voidaan hillitä keinotekoista halujen tuottamista, jolla on merkittävä kulutusta lisäävä vaikutus. Tätä voidaan tehdä esimerkiksi kieltämällä tiettyjen ympäristölle haitallisten tuotteiden mainonta, rajoittamalla mainontaa julkisessa tilassa ja ottamalla käyttöön mainosvero.
Otetaan käyttöön luonnonvarakauppa
Olennaista on suunnitella toimenpiteet niin, että niillä vältetään ympäristöpolitiikan keskeisimpiä haasteita. Näihin kuuluu esimerkiksi rebound-ilmiö eli Jevonsin paradoksi, jonka takia lisääntynyt tehokkuus voi johtaa jopa lisääntyneeseen kulutukseen, jos tehokkuus aiheuttaa hintojen laskua. Usein yhtäällä säästetyt luonnonvarat myös käytetään toisaalla, koska vallitsevassa talousjärjestelmässä kaikki luonnonvarat kannattaa lähtökohtaisesti hyödyntää, jos niistä on mahdollista saada taloudellista voittoa. Tämä rajoittaa esimerkiksi kiertotalouden potentiaalia kulutuksen vähentämisessä, jos kiertotalouden edistämiseen ei yhdistetä kokonaiskulutusta rajoittavia toimia.
Yksi tapa ongelman ratkaisemiseen voisi olla esimerkiksi EU:n laajuinen luonnonvarakauppa. Jokaiselle luonnonvaralle laskettaisiin sen aiheuttamia ympäristöhaittoja vastaava kerroin, ja luonnonvarojen käyttöoikeuksien kokonaismäärä laskettaisiin asteittain kestävälle tasolle. Luonnonvarakaupan piiriin tulisi saada kaikki sekä EU:n sisällä tuotetut että sinne tuodut tuotteet.
Mekanismi vastaisi pitkälti päästökauppaa, joka on ollut toimiva työkalu päästöjen vähentämisessä. Se kuitenkin koskisi kaikkia luonnonvaroja, joten yhden ympäristöongelman torjuminen toisen kustannuksella ei lähtökohtaisesti olisi kannattavaa. Se helpottaisi yksityiskohtaisemman ympäristösääntelyn toteuttamista pienentämällä riskiä siitä, että ympäristöhaitat siirtyvät muualle. Näin jokaiselle ympäristölle haitalliselle tuotteelle ei myöskään välttämättä tarvitsisi säätää erillistä veroa, vaan luonnonvarojen kulutuksesta aiheutuvat haitat sisältyisivät lähtökohtaisesti tuotteen hintaan.
Näistä syistä luonnonvarakauppa voisi olla toimiva keino kokonaiskulutuksen rajoittamiseen erityisesti yhdistettynä tulonjakoon ja sosiaalipolitiikkaan liittyviin toimenpiteisiin. Se vaatii myös rinnalleen paljon yksityiskohtaista ympäristösääntelyä, jotta kulutuksen vähennys kohdentuu oikein. Luonnonvarakauppa ei ole tutkimuskirjallisuudessa laajasti tunnettu ehdotus, ja vaatii myös siksi vielä selvittämistä.
Avoimia kysymyksiä on edelleen
Huolimatta useista toimenpiteistä, joita voitaisiin alkaa heti edistämään, on edelleen paljon avoimia kysymyksiä siitä, miten talousjärjestelmä saadaan aidosti toimimaan ilman kasvua.
Iso kysymys on esimerkiksi velka: tällä hetkellä niin valtion, yksityishenkilöiden kuin yritystenkin tasolla korkoa korolle kasvava velka pakottaa etsimään kasvua, jotta se pystytään maksamaan. Ilman tämän ongelman ratkaisemista kasvun pysähtyminen saattaisi tarkoittaa niin monille valtioille, yrityksille kuin kotitalouksillekin konkurssiin ajautumista. Keinoksi tähän on esitetty esimerkiksi valtion velkojen anteeksiantoa3 sekä valtion rahoituksessa pitkällä aikavälillä rahapolitiikan uudistamista modernin rahateorian mukaisesti4. Velan roolin uudelleenajattelu vaatii kuitenkin vielä tutkimusta ja selvittämistä.
Myös yritysten perustoimintalogiikka perustuu kasvulle. Osakeyhtiöiden toiminta perustuu siihen, että yritykseen sijoitetaan, ja yritys tuottaa voittoa sijoituksille. Isossa kuvassa tämä kuitenkin tarkoittaa yleensä kasvua. Yritysten toimintalogiikka vaatisikin uudelleenajattelua niin, ettei pääoman korkokasvu olisi niin merkittävässä roolissa. Esimerkiksi yhteiskunnallisen yrittämisen ja työntekijäomisteisien osuuskuntien edistäminen voisi toimia siirtymävaiheen toimenpiteenä.
Iso kysymys on lisäksi se, voiko kasvunjälkeisessä yhteiskunnassa olla pääomatuloja. Pääomatulojen ajatus on, että pääoma tuottaa voittoa, mikä perustuu ainakin osittain ajatukselle kasvusta. Tämä logiikka aiheuttaa myös elinkustannusten kasvua esimerkiksi asuntojen hintojen noustessa, mikä edelleen pakottaa ansiotulot ja kokonaistuotannon määrän kasvamaan, jotta kasvaviin elinkustannuksiin pystytään vastaamaan. Pääomatulojen ja varallisuuden verotus voi auttaa jossain määrin, mutta pääomatulojen rooli kasvunjälkeisessä taloudessa vaatii vielä pohdintaa.
Jotta avoimiin kysymyksiin pystytään vastaamaan, tulee kohtuutalouden tutkimusta lisätä merkittävästi samalla, kun ensimmäisiä toimenpiteitä toteutetaan. Mikäli vihreät on seuraavissa hallitusneuvotteluissa, voitaisiin hallitusohjelmaan esimerkiksi vaatia laajan selvityksen tekemistä siitä, miten Suomen hyvinvointivaltion ja talousjärjestelmän kasvuriippuvuutta voitaisiin purkaa.