Tarvitseeko toimeentulotukea saavan työttömän taloustilannetta parantaa, koska hän on itse aiheuttanut tilanteensa? Entä ovatko sosiaaliturvan leikkaukset välttämättömiä? Sosiaalipoliittisessa keskustelussa usein ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi ja jälkimmäiseen myöntävästi.
Esimerkiksi sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on kuvannut hallituksen tekemiä leikkauksia välttämättömiksi1, mikä kielii ajatuksesta, että vaihtoehtoja ei ole. Työttömien etuuksien leikkaamista perustellaan usein aktivoinnilla2, jolloin sosiaaliturvan ajatellaan passivoivan heidän työnhakuaan. Vähän aikaa sitten kokoomuslainen Juhana Vartiainen sanoikin, että työttömien ja muiden toimeentulotukea saavien tulisi entistä enemmän pitää huolta itsestään3. Tällöin työttömyys näyttää olevan pitkälti itsestä kiinni. Nettikeskusteluissa viesti voi olla tylympi: “ihmisiä kiinnostaa enemmän sohvalla makoilu kuin työnteko”, joten heitä on potkittava töihin. Jos näin ollen leikkaukset aiheuttavat kärsimystä, sille katsotaan olevan hyvät perusteet, eli se on hyväksyttävää ihmisen vastuun tai jonkin päämäärän vuoksi.
Tällaisissa käsityksissä on merkittäviä ongelmia. En tarkoita tällä vain, että ne nojaavat todellisuudesta irrallaan oleviin taustaoletuksiin. Hallituksen leikkauksille on vaihtoehtoja, ja erimielisiä suosittelen tutustumaan vaikkapa vihreiden vuoden 2026 vaihtoehtobudjettiin4. Työttömien syyllistäminen työttömyydestään ei huomioi avointen työpaikkojen liian vähäistä määrää ja hallituksen omien toimien vaikutusta työttömyyden lisääntymiseen5. Nämä eivät kuitenkaan ole niitä asioita, joihin haluan nyt kiinnittää huomiota.
Sen sijaan keskityn näkemysten taustalla olevaan ajattelutapaan. Tämä ajattelutapa nojaa filosofiseen käsitykseen, että kärsimys on moraalisesti oikeutettua. Toisin sanoen sitä ei tarvitse poistaa.
Tämä ajattelutapa näkyy laajasti sosiaalipolitiikassa. Työttömän tukien leikkaaminen on hyväksyttävää, koska hän on “vapaalla tahdollaan” valinnut työttömyyden. Sosiaaliturvan leikkaukset ovat oikein, koska ne palvelevat kansantalouden päämäärää. Samankaltaista ajattelua löytyy suurissa määrin sosiaalipolitiikan ulkopuoleltakin. Esimerkiksi naisten kohtaama seksuaalinen häirintä ja väkivalta selitetään uhrin valintojen seurauksiksi, mutta tekijän vastuu unohdetaan.
Sanoma on silti aina sama: kärsimys on hyväksyttyä. Perustelut voivat olla erilaisia, kuten vapaan tahdon (eli valintojen) korostaminen tai jonkin päämäärän saavuttaminen.
Oikeuttaminen lisää tuskaa
Mikä ongelma kärsimyksen oikeuttamisessa on? Sen myötä kärsimystä aiheuttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin ei tarvitse etsiä ratkaisuja, koska sen vähentämistä ei nähdä moraalisena velvollisuutenamme. Kärsimys ei nimittäin ole oikeutuksen puheessa moraalisesti kielteistä, sillä se nähdään osana jotain suurempaa hyvää.
Lisäksi oikeutuksen etsimisen ongelmallisuutta voidaan havainnollistaa seuraavalla kysymyksellä: jos sinulle osuu surullinen sattumus, kuten ajautuminen päihderiippuvuuteen tai sinut potkitaan pois työpaikaltasi, miten toivoisit muiden suhtautuvan?
Harva halunnee muiden vastaavan kärsimykseen vetoamalla omiin valintoihin tai suurempaan hyvään. En pidä tällaisen väittämistä epäeettisenä vain siksi, etten voi tietää toisen tilanteen kaikkia syitä. Se on epäeettistä myös, koska toisen kärsimykselle oikeutuksen etsiminen ei ole rakentava lähestymistapa, joka auttaa lieventämään tuskaa. Pikemminkin tällainen oikeutuksen etsiminen lisää kärsimystä, minkä voit huomata nopeasti, jos toiset selittävät omaa kärsimystäsi oikeutetuksi.
Samalla oikeuttava lähestymistapa hylkää kärsimystä kokeneen näkökulman ja ohjaa ajattelua kohti jonkinlaista oikeutusta; oikeutus ei siis ole kiinnostunut, mitä kärsinyt ajattelee ja kokee. Kyse on nimittäin objektiivisesta oikeutuksesta, jolloin subjektiivinen kokemus sivuutetaan. Uskon kuitenkin, että jo moraali vaatii meiltä toisen näkökulman ymmärtämiseen pyrkimistä.
Kärsimys tulee ottaa vakavasti ja minimoida
On kuitenkin tilanteita, joissa moraalisesti oikea toiminta aiheuttaa kärsimystä, koska silloin voidaan välttää suurempi paha. Tästä hyvä esimerkki on turkistarhaus. Turkiseläinten mittaamattoman kärsimyksen vuoksi epäeettinen liiketoiminta on lakkautettava, mutta tämä ei tee turkistarhaajien kohtaamasta kärsimyksestä oikeutettua tai hyvää. Siksi on huolehdittava, että turkistarhauksen parissa työskentelevät saavat uusia mahdollisuuksia. Kuvaamani tilanne ei ole kuitenkaan oikeuttamista, koska siinä ymmärretään kärsimyksen olevan pahaa ja se halutaan minimoida. Oikeuttamisessa taas kärsimykseen ei tarvitse puuttua.
Sosiaalipoliittinen ja laajemmin yhteiskunnallinen keskustelu tarvitsee muutoksen. Nähdäkseni moraalisesti on välttämätöntä luopua keskustelussa pahan pois selittämisestä ja keskittyä todelliseen ongelmaan: kärsimykseen. Vaikka sitä ei aina voida välttää, sitä ei tule selitellä oikeutetuksi. Sen sijaan kärsimys pysyy moraalisesti kielteisenä asiana, joka on sen kokijalle tuhoisaa.
Eli tiiviisti sanottuna: meidän on aika ottaa kärsimys vakavasti. Aina se ei ole helppoa minullekaan, mutta se on moraalinen velvollisuutemme.